Unettomuus
Tilapäinen unettomuus kuuluu tavanomaiseen elämään. Äkillisissä elämänmuutoksissa unettomuus on luonnollinen reaktio. Väestötutkimusten mukaan aikuisväestöstä noin kolmannes kärsii ajoittain unettomuusoireista. Satunnainen ja pitkäaikainen unettomuus on lisääntynyt erityisesti työtätekevällä väestöllä viime vuosikymmenien aikana. Pitkäaikaisesta diagnoositasoisesta unettomuudesta kärsii liki 10 % aikuisväestöstä.
Unettomuus voi ilmetä nukahtamisvaikeutena, vaikeutena pysyä unessa, unen virkistävyyden heikentymisenä tai näiden erilaisina yhdistelminä. Diagnoositasoiseen unettomuushäiriöön liittyy myös huolta tilanteesta, päiväaikaisia oireita tai muita vaikutuksia arkeen.
| F51.0 Unettomuushäiriö, ei-elimellinen unettomuus |
| Diagnostiset kriteerit: A. Ilmenee nukahtamisvaikeus tai vaikeus pysyä unessa, tai nukkuminen ei virkistä. B. Univaikeus ilmenee vähintään 3 kertaa viikossa vähintään kuukauden ajan. C. Univaikeus aiheuttaa huolta tai vaikuttaa arkielämän toimiin. D. Häiriötä ei aiheuta elimellinen, esimerkiksi neurologinen, syy tai sisätautiongelma, psyykkisiin toimintoihin vaikuttava lääkitys tai muu lääkitys. |
Tavallisin unen häiriö ja unettomuuden muoto on ns. toiminnallinen unettomuus. Sen taustalla ei ole varsinaista sairautta; vaan stressi, huolet, äkilliset elämänmuutokset tai ulkopuoliset häiriötekijät estävät nukahtamista tai herättävät liian varhain.
Useimmiten toiminnallista unettomuutta pitää yllä unettomuuden pelko. Toinen tavallinen unettomuutta ylläpitävä tekijä on nukkumispaikan ja nukkumaanmenon yhdistyminen asioiden murehtimiseen. Myös tunne, ettei pysty kontrolloimaan untaan, voi ylläpitää unettomuutta. Se, ettei pysty itse vaikuttamaan unensa laatuun, saattaa herättää avuttomuuden tunteita: joskus nukkuu hyvin, joskus huonosti, riippumatta siitä, mitä tekee.
Unettomuuden lääkkeetön hoito – kognitiivis-behavioraalisen terapian (KBT) menetelmät pitkäkestoisen unettomuuden hoidossa
Unettomuuden psykologisia malleja ja hoitoa on kehitetty erityisesti 1970-luvulta lähtien. Tutkituimpia ovat kognitiivisen käyttäytymisterapian tarjoamat eli kognitiivis-behavioraaliset menetelmät (Morin 2006).
Unettomuushäiriön hoito alkaa unettomuuden syyn selvittelyllä. Samoin kuin tilapäisen unettomuuden hoidossa, myös unettomuushäiriön hoidossa on tärkeä etsiä unettomuuden syy ja hoitaa sitä. Arvioidaan, missä määrin potilaan unettomuutta ovat tuottamassa ja ylläpitämässä somaattiset sairaudet, psykiatriset häiriöt ja lääkitys sekä elämäntilanne, potilaan tapa kokea asioita ja elämän rytmi.
Nykykäsityksen mukaan unettomuuden hoidon tulisi olla ensisijaisesti lääkkeetöntä. Unilääkkeiden (bentsodiatsepiinit ja niiden johdokset) tiedetään pidentävän mutta myös keventävän unta. Muun muassa kaikki bentsodiatsepiinit vähentävät elimistölle tärkeiden syvän unen ja REM-unen määrää ja niistä on raportoitu muitakin merkittäviä haittavaikutuksia.
Hyvä uni edellyttää rauhallista mieltä ja ruumista, sopivaa ympäristöä ja oikeaa rytmitystä. Unettomuuden hoidossa lääkkeettömillä menetelmillä pyritään vaikuttamaan psykofysiologiseen kokonaisuuteen siten, että siitä tulee unen syntymiselle otollinen. Lääkkeettömiä menetelmiä pidetään ensisijaisina hoitoina pitkäaikaisen unettomuuden hoidossa, koska ne vaikuttavat unettomuutta ylläpitäviin tekijöihin ja niiden teho säilyy hoidon lopettamisen jälkeen.
Unettomuuden kognitiivis-behavioraalisten hoito-ohjelmien sisältö perustuu yleisesti aiemmin julkaistuihin manuaaleihin (Morin & Espie 2003 ja 2011, Edinger 2015) ja niihin sisältyy opastusta unesta ja nukkumisesta, unen huolto (unihygienia), behavioraalisia menetelmiä kuten uniärsykehallinta ja unen rajoittaminen, kognitiivisia menetelmiä kuten unettomuuteen liittyvien haitallisten ajatusmallien tunnistaminen, ajattelun uudelleenarvioiminen ja vaihtoehtoisten ajatusmallien luominen ja soveltaminen käytäntöön, huolihetki ja paradoksaalinen intentio sekä mindfulness- ja rentoutusmenetelmiä.
Hoito-ohjelmat toteutuvat hoitotutkimuksissa tyypillisesti lyhytkestoisina (4-6 tapaamista) yksilö- tai ryhmähoitona.